Mud, sweat and gears -työleirillä Walesissa

Raskas työ irrottaa pään parhaiten tylsistä konttoritöistä, niinhän se on. Niistä nautin kokonaisen viikon Stackpolessa vapaaehtoistyöleirillä Walesissa, Pembrokeshiressa. Matka sinne on pitkä, ilta on pitkällä ennen kuin pääsen majapaikkaan. Ensin Lontooseen,  bussilla Bristoliin ja loppumatka junalla Pembroke Dockiin, josta Mary noutaa minut ja muutaman muun matkalaisen.

1431736253740-973080-national-trust-images-john-millar
Stackpole Outdoor Learning Center, tukikohtamme koko viikon

Majapaikka on upea, suorastaan luksusta. Meillä on yhden hengen huoneet, mikä on jo poikkeuksellista. Aiemmilla työleireillä olen aina ollut kimppamajoituksessa, makuuhuoneissa, jotka on jaettu sukupuolen mukaan. Iso keittiö ja seurustelutiloja riittävästi.Yes, vähentää kärhämiä merkittävästi ja parantaa tunnelmaa.

Leiriporukka on sekalaista seurakuntaa. Parikymppisestä tytöstä yli 7-kymppiseen pariskuntaan ja kaikkea siltä väliltä. Leirin ohjaajina toimivat Lesley ja Mary, joka mahdollisesti on puhelian ja touhukkain ihminen, jonka olen kuunaan tavannut. Suu käy ja nainen pyörii kuin väkkärä, jähmettyy ja jatkaa väkkäränä.  Oolrait, tällä porukalla mennään, hyvältä vaikuttaa. Työnjohtajana on Alex, todeksi muuttunut metsuriseksuaali.

Ilta kuluu ruokaa tehdessä, keittiövuorot jaetaan ja jokaiselle napsahtaa erilaisia velvollisuuksia. Aamias-, lounas- tai illallisvuoro. Rullaavalla listalla on jokaiselle vähintään kolme kertaa viikossa joku vuoro. Työvuorossa on kerrallaan aina kolme. Velvollisuuksiin kuuluu pöydän kattaus, ruuan laitto ja tarjoilu, siistiminen ja tiskaus. Yhtenä päivänä viikossa on lisäksi full english breakfast, joku onnekas tiimi paistaa munat ja makkarat ja muut tilpehöörit. Siinä sivussa seurustellaan ja tutustutaan. Joukossa on pari hiljaista, vanhempaa miestä, itsevarman oloinen sirkustaiteilijanainen, armeijasta kotoutunut, keski-ikäinen mies, muutamia nuoria miehiä ja aivan upea vanhempi pariskunta Liverpoolista. Ammatit ovat laidasta laitaan, yliopistoihmisistä putkimiehiin ja siltä väliltä.

sillanrakennustarvikkeita
Muutama kunnon palkki tarvittiin sillanrakentamiseen. Oli aikamoinen urakka kantaa tämä ylös savista rinnettä. 

Ensimmäinen aamu koittaa ja vettä sataa kaatamalla. Sadetta on kestänyt koko yön ja synkät pilvet roikkuvat alhaalla. Ei puhettakaan, että tämä sade taukoaisi ihan kohta. Olen ihan varma, että nyt koitti vapaapäivä mutta vielä mitä! Alex pelmahtaa ovesta ja ei muuta kuin käskynjaolle. Voimme joko kävellä tai pyöräillä parin kilsan päähän työmaalle. Työmaa on kuulemma maastopyöräilyreitin rakentaminen. Sen enempää emme siitä saa tietää. Lampsimme pyörävarastolle, josta saamme fillarit ja jatkamme työkaluvarastolle, josta pakkaamme hakkuja, lapioita, kottikärryjä ja sun muuta raivaustilpehööriä Alexin autoon. Ja sitten matkaan. Kaatosateessa.

img_0882
Pyörät lavalle ja mars kävelemään työpaikalle. Alex pakkaa meille fillarit paluuta varten.

Perillä odottaa kusinen yllätys. Raivattava alue on syvällä metsässä ja jatkoa aiemmin raivatulle lyhyelle reitin pätkälle. Alex selostaa, että tavoitteena on seuraavien vuosien aikana raivata alueelle muutama kilometri uutta maastopyöräilyreittiä. Ensimmäinen, mutkikas pätkä on valmistunut viime vuonna ja meidän on tarkoitus raivata muutama sata metriä lisää. Katsastamme mudassa liukastellen lähtöalueen ja tarvomme metsätietä tulevan reitin loppupäähän. Metsätien oikealla puolella kohoavassa rinteessä on myrskyn kaatama metsä, jonka alla versoo ja puskee ihmisten ilmoille iso ryteikkö. Ryteikön kruunaa joka puolelta tursuava piikikäs kasvi. Tuleva reitti kulkee rinteessä tämän ryteikön läpi. Voi h—-i!

lisaa-raivaustoita
Aurinko paistaa jo ja ryteikkö on jo raivattu pois

Mitäs siinä, töihin ja hakku heilumaan. Kaksi ensimmäistä päivää vettä  tulee kaatamalla ja joka aamu marssimme töihin ja takaisin sateessa. Ruokatauolle yritämme virittää suojaksi pressun mutta se homma ei mene ihan putkeen. Ryteikössä on kaikenlaisia koloja ja suojaudumme välillä kaatuneiden puiden juurakkojen alle.  Punertava muta töhrii vaatteet, kengät ja iltaisin pesemme sitä pois letkulla pihamaalla. Ei yhtään hauskaa, ei yhtään. Ingrid kannustaa minua kuvailemalla brittien suhdetta säähän. Täällähän sataa aina, joten piknikillekin mennään sateella, koska muuten ei mentäisi ikinä. Sepä mukavaa!

Kolmantena päivänä sää muuttuu. Aurinko paistaa repeilevien pilvien takaa ja puolilta päivin se kuumentaa jo kunnolla. Mahtavaa. Muta ei suinkaan hetkessä kuiva ja liukastelemme välillä oikein kunnolla. Mutta, homma etenee. Raahamme kaatuneiden puiden runkoja pois, kaivamme kiviä, revimme juurakoita ja kaivamme mutaa. Pikkuhiljaa tilalle syntyy polku. Uskomatonta. Ensin sata metriä ja sitten toinen sata. Mielihyvä täyttää mielen. Koeajamme sitä välillä, korjailemme ja teemme kallistuksia. Lähes kaikki jaksavat, yksi lusmu löytyy porukasta mutta toisten hyvä yhteishenki ja kannustus kantaa ja auttaa jaksamaan. Parhaiten jaksavat reilusti yli 70 -kymppiset Ingrid ja David, jotka heittävät jatkuvasti kevyttä läppää, kuivaa brittihuumoria ja nostelevat siinä sivussa kiviä, lastaavat kottikärryihin ja kiikuttavat paikasta toiseen. Kunto on kuulemma tullut puutarhahommista.

Työ on tosiaan palkitsevaa, kättensä jäljen näkee joka ilta ja pikkuhiljaa maastoon muotoutuu polku. Porukka on todella mukavaa lukuunottamatta sirkustaiteilijaneitiä, josta kuoriutuu todella hankala viikon kuluessa. Porukasta puolet on vegaaneja ja sitä myötä illalliseksi on aina tarjolla vegaanivaihtoehto. Vegaanimakkaroista sukeutuu välillä kunnon kiista.  Hän kerää itselleen jääkaapista kaikki vegaanimakkarat, niitä on paljon,  ja piilottelee niitä muilta. Niihin ei saa koskea -ne ovat hänen – hän on VEGAANI!!!! Muut eivät ole aitoja vegaaneja!!! Ei saa koskea. Leirin järjestäjä hankkii meille eväät, kukaan ei ole tuonut omia eväitään ja parin päivän välein haetaan paikallisesta Tescosta lisää täydennystä. Ja evästä on enemmän kuin riittävästi. Ei ole siis mitään tarvetta tapella ruuasta. Kysymys onkin siitä, että hän on mielestään ainoa aito vegaani ja muut esittävät vegaaneja. Koitapa siinä sitten sovitella. Onneksi ei ole minun homma vaan Mary ja Lesley vääntävät hänen kanssaa päivittäin.  Pikkuhiljaa meille valkenee, että hänen juttunsa eivät ole muutenkaan täysin totta. Jutuissaan hän on sirkuksen akrobaatti ja aika kömpelö, jäykkä ja jaksamaton on neiti akrobaatiksi. Meitä on moneen junaan.

Ruokaa on riittävästi mutta herkulliseksi sitä ei voi mitenkään sanoa. Valtavasti valkoisia jauhoja, makeata ja hyvin brittimeininkiä. Aamiaiseksi valkoista leipää, paistettua munaa ja teetä. Aamiaisvuorolaiset paahtavat pinoittain valkoisia toasteja. Jogurttia ja muroja. Vihanneksia pyydän erikseen hankkimaan, niitä ei muuten tarjota. Mutta kun niitä on tarjolla, ottavat muutkin niitä. Lounaan pakkaamme mukaan. Valkoisia kolmioleipiä, välissä majoneesia ja tonnikalaa, kinkkua tai juustoa. Suklaapatukoita riittävästi ja termari täyteen teetä. Minä teen itselleni sitkeästi reilun salaatin, nappaan pari keitettyä kananmunaa ja vielä voileipiä. Raskas työ syö energiaa enkä mitenkään tajua miten toiset jaksavat parilla voileivällä ja suklaapatukoilla. Illalliseksi laitamme salaatin, pääruuan ja jälkiruuan. Meille tarjoillaan lisäksi viiniä ja olutta.

Neljäntenä päivänä pidämme välipäivän ja meille on järjestetty mahdollisuus lähteä joko meri- tai maastopyöräretkelle. Maastopyöräily on se mitä olen tullut hakemaan ja niinpä valitsen sen. Alex lähtee meille oppaaksi ja suuntaamme muutaman kymmenen kilsan päähän mp-keskukseen. Valitsemme ensin sinisen reitin ja jumalauta, mikä vauhtirata. Kapea, sorattu ja maan pinnasta korotettu rata kumpuilee vuoren rinteessä ylös alas ja totean varsin pian, että tässä on pakko mennä lujaa jos meinaa pysyä radalla.  Alamäkeä alas, vauhdilla ylös, hyppy ja onnella osuu joka kerta radalle takaisin ja ei muuta kuin seuraavaan hyppyyn. Kantti ei kestä tulla kallistuksista täysillä mutta kivaa on. Minusta sukeutuu porukan rämäpäisin ajaja. Onnistumisen, ulkoilun ja vauhdinhurman tuottamassa endorfiinihuumassa päätämme vielä kokeilla punaista rataa, joka osoittautuu vaikeaksi. Rata on v—maisen kivikkoinen, juurakkoinen ja siinä on jyrkkiä käännöksiä muutaman kymmen metrin välein. Ei puhettakaan, että kukaan meistä pääsisi samaan vauhtiin. Pääsemme sen kuitenkin melkein vaurioitta alas, yksi lensi polulta metsään ja sai kunnon tällin selkäänsä, ja käymme vielä kurkkaamassa yhtä musta radan laskua. Se on ihan sama kuin menisi valtavan sorakuopan harjalle ja tulisi sitä alas lähes pystysuoraan. Ihmettelemme tovin miten kukaan voi tulla tuosta alas, not my cup of tea. Rapaisina poljemme vielä kilpaa parkkipaikalle. Rapakuntoinen akrobaatti jää kauas jälkeen ja antaa meille kipakkaa palautetta jättämisestä.

 

Jätä kommentti

%d bloggaajaa tykkää tästä: